Roland Barthes: Valoisa huone, La Chambre Claire, Camera Lucida.

Roland Barthes: Valoisa huone, La Chambre Claire, Camera Lucida.

Suom. Matti Lintunen, Esa Sironen ja Leevi Lehto. Ap. 1980. Kansankulttuuri Oy, Suomen valokuvataiteen museon säätiö. Helsinki 1985.

Roland Barthes (1915-1980) luo teoksessaan joitain nykyisen valokuvan analyysiin liittyviä keskeisiä käsitteitä. Hän tarkastelee valokuvaa kolmesta näkökulmasta: valokuvaajan (Operaattori), valokuvan katsojan (Spektaattori) ja valokuvaton henkilön (Spektrum). Tai oikeammin hän jaottelee tarkastelukulmat näin, mutta käsittelee pääasiassa Spektaattoria ja vain henkilövalokuvia.

”Katson silmiä, jotka ovat nähneet Keisarin.” (s.9) Napoleonin nuorimmasta veljestä vuonna 1852 otettu valokuva herätti Roland Barthesin , sangen kauan sitten, kiinnostumaan valokuvasta.

Valokuvilla on kaksi teemaa, studium ja punctum. Studium kuvaa kuvan yleistä kulttuurista osallisuutta. Studium, joka viittaa myös opiskeluun, on hakeutumista johonkin, mieltymystä, eräänlaista yleistä sitoutumista (s. 32), punctum taas jotakin, joka häiritsee studiumia. Punctum on pistos, pieni reikä, pieni täplä, naarmu. Valokuvan punctum on se sattuma, joka pistää minua (mutta myös ruhjoo ja kirvelee sisälläni). (s.33) Studium kuuluu to like-ryhmään, ei koskaan to love (tai to hate)-ryhmään.

Studium on kerta kaikkiaan aina koodattu, punctum ei ole. (s.57) Studium on Barhesille siis jokin kulttuurisesti yhteisesti koodattu, punctum taas viittaa johonkin yksityiseen ja myös yksityiskohtaan, joka tekee kuvasta itselle merkittävän: Viimeinen punctumia koskeva seikka: oli se tajuttu tai ei, se on lisäys: se mitä minä lisään valokuvaan ja mikä kuitenkin jo valmiiksi on siinä. (s.61)

Hyvin usein punctum on ”yksityiskohta” ts. osaobjekti. (s. 49)

Valokuva jossa ei ole punctumia on uniaarinen studium kuva. ( s. 46-47) Uniaarinen kuva ei ole välttämättä rauhallinen, niissä voi olla shokkia ja niiden kirjaimellinen sisältö voi olla traumaattinen. Reportaasikuvat voivat olla uniaarisia, samoin pornografiset – erotiikka on puolestaan turmeltunutta, säröilevää pornografiaa. (s.47)

Valokuva on puhdasta satunaisuutta. Valokuvaus on jonkinlaista primitiivistä teatteria, eräänlainen Tableau Vivant, liikkumattomien ehostettujen kaavojen figuraatio, jonka alla näemme kuoleman. (s. 36, 38)

Alkuaikoina valokuvaus yllättääkseen kuvasi kaikkea merkittävää; mutta pian se tunnetulla ympärikiepsautuksella teki merkittäväksi kaiken, minkä kuvasi. Näin siis ”mistä tahansa” tulee hienostuneisuuden huippu. (s. 40)

Valokuva on liikkumaton kuva. Sen esittämät henkilöt evät liiku, eivätkä he poistu kuvasta (kuten elokuvassa) vaan he ovat huumattuja ja paikoilleen naulattuja kuin perhoset. (s. 63)

Valokuva on kuva vailla koodia (s. 94), vaikka sen lukemiseen vaikuttaa monia koodeja. Tämä valokuvarealismi ei kuitenkaan tarkoita, että valokuva olisi todellisuuden kopio, vaan realistina Barthes pitää valokuvaa menneen todellisuuden emanaationa: magiana, ei taiteena. (s.94-95)

Valokuva jakaa maailmanhistorian kahtia (s.94). Valokuvasta lähtien menneisyys on yhtä varmaa kuin nykyisyys. Valokuva on todellisuus, johon ei voi enää koskea. (s.94)

Valokuvan noema on yksinkertainen, arkinen, lattea: ”Tämä on ollut”. (121)

Labyrintin mies ei koskaan etsi totuutta, hän etsii omaa Ariadneaan. (Nietzsche)

PESSI ja illuusio

PESSI on tutkivan oppimiseen malliin kehittelemäni täsmentävä kuvaus:
P=prosessi - aika, vaiheet, ankkuroinnit
E=emootiot, yksilö, ryhmä
S=sosiaalinen, ryhmädynamiikka
S=sisältö, substanssi, kognitio
I=instituutio, koulu, kurssi, opettaja.

PESSI muodostaa kontekstin, jossa oppiminen aloitetaan ja toteuteaan, mutta illuusio syntyy prosessin jälkeen: onko saavutettu "tuotos" I:n tavoitteiden mukainen.

Viides sääty ja ihmiskoneet

Muuan insinööri väitti kerran, että kuka tahansa voi olla filosofi, mutta kuka tahansa ei voi olla insinööri. Tuohan pitää tietysti paikkansa insinööriaivoilla ajateltuna, mutta kun sellaisia aivoja ei ole niin, pitänee tyytyä ajattelemaan omillaan. Myös Aristoteles taisi sanoa,että kaikki ihmiset ovat filosofeja ja tässä mielessä myös kaikki insinöörit, sikäli kun ovat ihmisiä, ovat filosofeja. Mutta eivätkö kaikki ihmiset ole myös insinöörejä?

Insinöörin nimike on usein vulgaarietymologisissa esityksissä johdettu englannin sanasta engine ’kone’, johon olisi lisätty tekijäpääte -er. Näyttäisi kuitenkin siltä, että näkemys on virheellinen. Todennäköisimpänä pidetään sitä, että nimike on johdettu latinan sanasta genie ’nero’ ja viittaa ensimmäisten insinöörien, linnoitusten ja piirityskoneiden rakentajien, oivaltavaan kykyyn.

Insinööreillä tarkoitettiin useimmissa länsimaiden armeijoissa linnoittamiseen, siltojen rakentamiseen ja räjäytystöihin erikoistuneita joukkoja, joita nykyään kutsutaan Suomessa saksalaiseen tapaan pioneereiksi (ranskassa vanh. sapoeur ’sapööri’). Ruotsissa diplomi-insinöörejä kutsutaankin siviili-insinööreiksi (civilingenjör) erotukseksi varsinaisista (sotilas-)insinööreistä. Englannin kielessä civil engineer merkitsee tie- ja vesirakentamista sekä kunnallistekniikkaa suunnittelevaa insinööriä, mutta etymologia on sama. (Wikipedia 5.5.2009, Insinööri)

Ja aivan kuten jokainen lapsi harrastaa vesirakentamista, leikkii maalla ja vedellä, jokainen ihminen kykenee suunnittelemaan ja toteuttamaan ojankaivuuta, rakentamaan majoja, siltoja ja jopa koneita. Tuloksetkin ovat usein yhtä hyviä kuin insinöörien tuottama filosofia.

Mutta koneiden ja tekniikan filosofia on tärkeä aihe jota ei kannata jätää pelkästään harrastelijoille: Topi Heikkerö on kirjoittanut Tekniikka ja etiikka. Johdatus teoriaan ja käytäntöön (TEK, Helsinki 2009) -nimisen kirjan. Heikkerö on teologi ja filosofi, joka valmistelee väitöskirjaa aiheesta. Karl-Erik Michelsen puolestaan julkaisi kymmenen vuotta sitten kirjan Viides sääty. Insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös Timo Airaksinen on pohtinut Ihmiskoneen tulevaisuutta (WSOY, Helsinki 2006).

Aineistoa siis on yllin kyllin - ja kokemusta koneista ja tekniikasta. Jonkin verran myös insinööreistä ja filosofeista. Mutta mihin insinöörit sijoittuvat runoilijoiden, filosofien ja fyysikoiden kolmijaossa?

Kojootti ja apinamieli

Olisiko syytä sytyttää soihtu uudelleen?

Vai perustaa uusi "Kojootti" tai "Apinamieli"? Vai peräti Gnosis?

"Kojootti käyttää tilanteet tarkoin hyväkseen ja syö kaikkea, mitä vain kiinni saa." (Wikipedia)

Kojootti on uuden blogini nimi, jos sen aloitan. Nyt kirjoitan vain tähän ideaa: ammatillista kirjallisuutta syöksyy läpi käsien runsaasti - usein jälkiä jättämättä. Ei aivoihin, ajatteluun, puhumattakaan toiminnasta.

Jospa kirjoittaisi niistä blogiin, niin ainakin nimet ja kirjoittajat jäisivät jonnekin hautumaan. Ehkä myös voisi olla vinkiksi muille.

Kollegani Harri K. puhui eilen episteemisestä ja gnosis tiedosta, kykloopeista ja nomadeista. Kojootti-metafora jäi siitä mieleen. Apinamieli taas on Natalia Goldbergin termejä sensuroivasta mielestä Se tuli eteen (uudestaan) Marja-Riitta Vainikkalan&Marja-Liisa Kaltilan kirjassa Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi ( tai voisihan sen lukea Sanasta sanaksi, kuvaksi kuvasta) ( KVS, Helsinki 2008).

Pöydällä on myös Toomin, Onnismaan ja Kajannon toimittama Hiljainen tieto. tietämistä, toimimista, taitavuutta. Timo Laine ja Anita Malinen toimittivat Elävän peilisalin. Aikuista pedeagogiikkaa oppimassa (KVS, Hki 2009). Jo aiemmin pöydällä on pyörinyt Tuukka Tomperin&Hannu Juuson Sokrates koulussa. Itsenäisen ja yhteisöllisen ajattelun edistäminen opetuksessa (niin&näin, tampere 2008).

Hi!

Aika hiljaista on bloggailu ollut. Muut riennot ovat vieneet ilmeisesti energian. Nyt kuitenkin myös opettajakorkeakoulut ovat suunnittelemassa omaa verkkolehteään. Siihen on ajateltu myös blogia. Niemeksi on kaavailtu "SisuKas".

Milloin on avoinna laajemmin ja ottaako tuulta siipiensä alle, nähdään ehkä sykysllä.

Kuvassa TAMKissa koottu ja tuotettu lentokone, joka on jo ensimmäiset lentonsa tehnyt. Kuva Taitaja 2006 -tapahtumasta.

Karttakepin tarina

Pohdiskelija kommentoi karttakepin tarina -ideaa. Voisihan tuota viedä eteenpäin tyyliin opettajien työvälineiden kehittyminen, opettajan vallankäytön kehittyminen. Eri ryhmät voisivat haarautuvasti pohtia teeman eri osia. Mutta ennen kuin mennään tähän, kannattaa ehkä vielä miettiä onko tuo spontaanisti mieleen noussut teema käyttökelpoinen. Voisiko löytyä lisää ideoita? Aivoriihityöskentely voisi olla hyvä: heittäkää riiheen puitavaa (menikö vertaus oikein?)!

Ideoita voi koetella eri tavoin kuin sormuksia sormeen. Jokin sormus voi olla kaunis, vaikka se ei omaan sormeeen sovikkaan. Tämä aasinsiltana kuvaan.

Liidun tarina

Marianna Bollström-Huttusen tutkivan oppimisen ideat innostivat ajattelemaan oppivaa tutkimusta aiheista: "Liidun ja liitutaulun tarina" tai "Karttakepin lyhyt historia".

Milloin liitutaulu keksittiin? Miten "leuka ja liitu" -pedagogiikka syntyi ja kehittyi? Mitä oli ennen liitutaulua?

Entä karttakeppi? Karttojen käytön yhteydessä sen ymmärtää, mutta miten siitä kehittyi rankaisuväline? Entä viivottimen käyttö samassa tarkoituksessa?

Kun karttakeppi jäi pois, mitä tuli tilalle?

Myös katederista saisi hyviä historiallisia aiheita tutkimukseen.

Minkälaisia, enemmän tässä ajassa olevia aiheita, voisi kehitellä?

Soihdunkantajan omakuva

Edellissä viestissä soihdunkantajaa katsottiin ulkopuolelta, kuten katsoja katsoo toista, kuten turisti katsoo maisemaa. Mutta mikä on "soihtu" kantajan omasta näkökulmasta? Motivaatio, sisäinen palo?

Ulkoisen ja sisäisen näkökulman vaihtelu on tärkeää. Opettajalle on tärkeää nähdä itsensä, persoonallisuutensa ja opettajuutensa kytkennät. On myös tärkeää pyrkiä näkemään itsensä muiden silmin. Jossakin niiden välissä "opettajuuskin" riippuu, enemmän tai vähemmän vääristyneenä puoleen tai toiseen (molemmat kuvathan ovat kuitenkin viimekädessä omiamme).

Opettaja soihdunkantajana

Opettaja soihdunkantajana on kuva, jolla halutaan tuoda julki opettajan tehtävää muutoksen edelläkävijänä. Soihtu valaisee ja johtaa kulkevia. Mielikuva on siis valistushenkinen - onko siis kansankynttilän lepatus vaihtunut soihdun roihuun?

Tällä blogilla voimme tätä, ja montaa muuta, opettajan työhön liittyvää asiaa puida.