Thursday, June 25, 2009

Roland Barthes: Valoisa huone, La Chambre Claire, Camera Lucida.


Roland Barthes: Valoisa huone, La Chambre Claire, Camera Lucida.

Suom. Matti Lintunen, Esa Sironen ja Leevi Lehto. Ap. 1980. Kansankulttuuri Oy, Suomen valokuvataiteen museon säätiö. Helsinki 1985.

Roland Barthes (1915-1980) luo teoksessaan joitain nykyisen valokuvan analyysiin liittyviä keskeisiä käsitteitä. Hän tarkastelee valokuvaa kolmesta näkökulmasta: valokuvaajan (Operaattori), valokuvan katsojan (Spektaattori) ja valokuvaton henkilön (Spektrum). Tai oikeammin hän jaottelee tarkastelukulmat näin, mutta käsittelee pääasiassa Spektaattoria ja vain henkilövalokuvia.

”Katson silmiä, jotka ovat nähneet Keisarin.” (s.9) Napoleonin nuorimmasta veljestä vuonna 1852 otettu valokuva herätti Roland Barthesin , sangen kauan sitten, kiinnostumaan valokuvasta.

Valokuvilla on kaksi teemaa, studium ja punctum. Studium kuvaa kuvan yleistä kulttuurista osallisuutta. Studium, joka viittaa myös opiskeluun, on hakeutumista johonkin, mieltymystä, eräänlaista yleistä sitoutumista (s. 32), punctum taas jotakin, joka häiritsee studiumia. Punctum on pistos, pieni reikä, pieni täplä, naarmu. Valokuvan punctum on se sattuma, joka pistää minua (mutta myös ruhjoo ja kirvelee sisälläni). (s.33) Studium kuuluu to like-ryhmään, ei koskaan to love (tai to hate)-ryhmään.

Studium on kerta kaikkiaan aina koodattu, punctum ei ole. (s.57) Studium on Barhesille siis jokin kulttuurisesti yhteisesti koodattu, punctum taas viittaa johonkin yksityiseen ja myös yksityiskohtaan, joka tekee kuvasta itselle merkittävän: Viimeinen punctumia koskeva seikka: oli se tajuttu tai ei, se on lisäys: se mitä minä lisään valokuvaan ja mikä kuitenkin jo valmiiksi on siinä. (s.61)

Hyvin usein punctum on ”yksityiskohta” ts. osaobjekti. (s. 49)

Valokuva jossa ei ole punctumia on uniaarinen studium kuva. ( s. 46-47) Uniaarinen kuva ei ole välttämättä rauhallinen, niissä voi olla shokkia ja niiden kirjaimellinen sisältö voi olla traumaattinen. Reportaasikuvat voivat olla uniaarisia, samoin pornografiset – erotiikka on puolestaan turmeltunutta, säröilevää pornografiaa. (s.47)

Valokuva on puhdasta satunaisuutta. Valokuvaus on jonkinlaista primitiivistä teatteria, eräänlainen Tableau Vivant, liikkumattomien ehostettujen kaavojen figuraatio, jonka alla näemme kuoleman. (s. 36, 38)

Alkuaikoina valokuvaus yllättääkseen kuvasi kaikkea merkittävää; mutta pian se tunnetulla ympärikiepsautuksella teki merkittäväksi kaiken, minkä kuvasi. Näin siis ”mistä tahansa” tulee hienostuneisuuden huippu. (s. 40)

Valokuva on liikkumaton kuva. Sen esittämät henkilöt evät liiku, eivätkä he poistu kuvasta (kuten elokuvassa) vaan he ovat huumattuja ja paikoilleen naulattuja kuin perhoset. (s. 63)

Valokuva on kuva vailla koodia (s. 94), vaikka sen lukemiseen vaikuttaa monia koodeja. Tämä valokuvarealismi ei kuitenkaan tarkoita, että valokuva olisi todellisuuden kopio, vaan realistina Barthes pitää valokuvaa menneen todellisuuden emanaationa: magiana, ei taiteena. (s.94-95)

Valokuva jakaa maailmanhistorian kahtia (s.94). Valokuvasta lähtien menneisyys on yhtä varmaa kuin nykyisyys. Valokuva on todellisuus, johon ei voi enää koskea. (s.94)

Valokuvan noema on yksinkertainen, arkinen, lattea: ”Tämä on ollut”. (121)

Labyrintin mies ei koskaan etsi totuutta, hän etsii omaa Ariadneaan. (Nietzsche)