Pekka Himasen Kukoistuksen käsikirjoitus tiivistää perustavat, fundamentaaliset haasteet kolmeen: clean, care ja cultur. Näillä Himanen viittaa ilmaston lämpenemiseen (produktion haaste), hyvinvoinnin haasteeseen (reproduktion haaste) ja kulttuurin monimuotoistumiseen (kulttuurin haaste). Himanen esittää muiden muassa myös koulutus 2.0 ohjelman, jonka kulmakivinä on myös kolme C:tä, confidence (luottamus), community of enrichment (rikastava yhteisö) ja luovuus (creativity) nämä yhdessä luovat säihkettä, kukoistusta (flourishing).
Himanen lähestyy Suomen ja maailman tilaa 2010 lasten filosofiasta ja hän tietää antautuvansa kritiikille naiiviudesta. Himasen esityksessä on kuitenkin monia kohtia, joista kannattaa keskustella. Koulutuksesta ja oppimisen uudesta kulttuurista hän kirjoittaa pääasiassa hyvin, vaikka ehkä enemmän toisin esiin vielä yhteistoiminnallisuutta ja sosiaalisen konstruktivismin lähtökohtia. Tämä antaisi myös pohjan sille, että eri uskontojen ja Kantin filosofian rinnalle ja myös niiden kritiikiksi voisi kasvaa eettinen teoria, jossa korostetaan hyvän eetoksen rinnalle eettisten resurssien ja ryhmän toiminnan ja ryhmässä toimimisen etiikkaa. Kantilainen etiikka on yksinkertaisesti aivan riittämätön tämän päivän maailman lähtökohdaksi. Huolehtimisen etiikka lähtee enemmän yhteisöstä kuin yksilöstä tai tarkemmin yksilöstä yhteisön jäsenenä, ulottuvuus, joka kantilaisesta etiikasta uupuu.
Joka tapauksessa Himanen korostaa samoja seikkoja, joita kehittyneissä pedagogisissa teorioissa - ongelmalähtöisissä ja tutkivan oppimisen, käytäntöyhteisöjä luovissa malleissa on tuotu esiin. Henkilökohtaiset ja sosiaaliset oppimisverkostot ovat samalla yhteisöä luovia ituja.
Himasen ystävänään mainitsema Anthony Giddens on suomennetussa teoksessaankin kehitellyt hienosti rakenteen ja rakenteistumisen teorioita. Himanen tuntuu "filosofisesti" kulkevan kovin ylärekisterissä, ideologioiden sfääreissä, ja tekee siltä paarmamaisia pistoja, joitain kätilömäisiä synnytyksiä ja pyrkii varmaan parittamaan erilaisia ihmisiä mahdollisimman laajalla rintamalla. Globaalista taloudesta on arvioita, samoin (luovien) yhteisöjen infrastruktuurista. Kaipaamaan jää kuitenkin politiikan analyysia, kansanliikkeiden mahdollisuuksia ja kansalaistoimintaa. Eli niitä yhteisöllisiä tekijöitä, joiden kautta yksittäiset toimijat saavat joukkovoimaa maailman muuttamiseen.
Keskustelua on siis hyvä jatkaa Himasen nostamista teemoista, ehkä enemmän kuin itse Himasesta ja hänen arvokuuden filosofiastaan.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
6 comments:
Kommentoit Pekka Himasta niin hienosti, etten oikein tavoita noita sinun sfäärejäsi kaikilta osin...
"...että eri uskontojen ja Kantin filosofian rinnalle ja myös niiden kritiikiksi voisi kasvaa eettinen teoria, jossa korostetaan hyvän eetoksen rinnalle eettisten resurssien ja ryhmän toiminnan ja ryhmässä toimimisen etiikka."
Nähdäkseni eettinen teoria, joka ei perustu ilmoitustietoon, ei voi olla kestävä. En näe mitään kestävää perustetta sille, että yhteisesti rakennettu ja sovittu eettinen teoria kestäisi. Se voidaan kiistää niin kauan kuin ilmoitustietoa ei tunnusteta mahdolliseksi ja jopa tarpeelliseksi.
Pikakommentti tällainen...
Seppo
Niinpä, mutta entäs sitten, jos en tuota ilmoitustietoa tunne tai tunnista... olenko silloin eettisesti tuuliajolla? Minusta taas tuntuu siltä, että ilmoitustieto on eri uskonnoissa ja suunatuksissa kovin sattumanvaraista yhteisöllisen toiminnan ja rationaalisen ajattelun näkökulmasta katsottuna.
Viittaan huolenpidon etiikalla ajattelutapaan, jota on kuvattu esim. Juujärvi ym. Eettinen herkkyys ammatillisessa toiminnassa teoksessa (Tammi, Hki 2007). Jos luonnehtisin omaa lähtökohtaani, niin se on kyllä vielä enemmän nk. valtaistavaa etiikkaa,jota kuvaillaan myös ko. kirjassa.
Olet tutkinut Cassieria..ihminen on symboleja käyttävä olento, mutta voidakseen niitä käyttää..tulee ensin ruumiin voida hyvin
ja minä haluan keskustelukavereiksi kaikki ihmiset, kaikkien hyvinvointi johtaa ehkä siihen, ettemme enää symboleja edes tarvitse..
Pekka Himanen on kaikessa naiviudessaan ja positiivisessa hymistelyssään äärimmäisen taantumuksellinen pataporvari ja Suomen taloudellista eliittiä hännystelevä brändifilosofi, joka pyrkii ratkomaan suomalaisen laman ja masentuneisuuden ongelmia täysin väärästä näkökulmasta, ainakin mitä tulee uusliberalismin taloudellisen kilpailun nimissä kalvamien hyvinvointivaltion rippeitten säilyttämiseen tässä maassa...kirjoittaa ystäväni ja jatkaa
Koska tiedän, että loputon keskustelu tästäkään aiheesta ei johda välttämättä muuhun kuin asioitten todellisen tilan ja ongelmien olennaisen pointin hämärtymiseen (mutta juuri tähän Himasen pääomaa nuoleskeleva trendi-brändi-uusliberalismi pyrkiikin: 'yhteisten-ongelmien-parissa-kaikilla-on-yhdessä-niin-kivaa'-effektiin) mikä ennakoitu mystifikaatio merkitsee minun dialektiikassani jo alunperin Himasen ja omien näkymysteni välisen eron kärjistymistä (siis tasan päinvastoin kuin Himanen ajattelee), tyydyn vain avoimesti halveksimaan tätä ylipositiivisen ajattelun tahattoman mutta säälittävän koomista lähettilästä.
Yhdessä asiassa Himanen kuitenkin edustaa minulle 'positiivista' ilmiötä: hänessä personoituu sellainen media-ajan ja kestävän ekokapitalistisen talouskehityksen iloisessa huumassa (illuusiossa) elävä ihmistyyppi, jossa voin avoimesti tunnistaa oman viholliseni. - - Sillä elämästä tulee aina hiukan selkeämpää ja siten ikäänkuin helpompaa, jos ja kun tietää kuka on vihollinen. Kiitos Pekka siitä, että annoit elämälleni poliittisen tarkoituksen.
Haluan kiittää Pekka Himasta vielä toisellakin, arvatenkin yllättävällä mutta harkitulla tavalla. Haluan nimittäin, lisätäkseni ihmiskunnan (tuon Himasen parhaan kaverin) didaktista ja pedagogista ymmärrystä, asettaa hänen edustamaansa, ei suinkaan sisällyksetöntä vaan zizekiläisessä mielessä ideologista (Himanen siis myy jotain sellaista, jonka todellista sisältöä hän ei paljasta eikä välttämättä edes tiedosta) eli kapitalismin talouspoliittisia totaliteetteja mystifioivaa dialogihömppää vastaan 1900-luvun poliittisen filosofian kiistellyn klassikko-kenraalin: Carl Schmittin.
Toki tiedostan, ettei Himanen filosofina ole tarpeeksi arvostettava kiillottamaan edes Schmittin saappaita saati sitten varteenotettava vihollinen hänen kannaltaan, mutta konstruoin tämän asetelman lähinnä siksi, että voitaisiin verrata, miten valtava mentaalis-intellektuaalinen ero vallitseekaan helppoheikkimäisen ihanteellista, newage-tyyppistä 'kiva-kaveri-kaikki-hyvin-toivotaan-toivotaan'-hömppää lanseeraavan, ulkomaita kiertämään päässeen lukiolaispojan ja Platonin Valtion, Machiavellin Ruhtinaan sekä Hobbesin Leviathanin korkeuksissa/syvyyksissä luontevasti liikkuvan maailmanluokan (olkoonkin 'pahamaineisen') poliittisen ajattelijan välillä.
lisää tulee.."Kun Donoso Cortes puhuu ihmisen luonnollisesta pahuudesta, hän vastustaa poleemisesti ateistista anarkismia ja sen aksioomaa hyvästä ihmisestä; hän tarkoitaa 'agonikos' eikä 'dogmatikos' (taistelijana, ei dogmaatikkona). Vaikka hän näyttääkin tässä olevan samaa mieltä luterilaisten dogmien kanssa, hänen asennoitumisena on kuitenkin erilainen kuin luterilaisella, joka taipuu jokaisen esivallan alle; hän säilyttää myös tässä asiassa suurinkvisiittorien jälkeläisten itsetietoisen suuruuden.
Tosin se, mitä hän sanoo ihmisen hylätyksi joutuneisuudesta ja alhaisuudesta, on pelottavampaa kuin mikään, minkä absoluuttinen valtiofilosofia koskaan on ankaran hallitsemisen perusteluksi esittänyt. Myös de Maistre saattoi pelästyä ihmisen pahuutta, ja hänen lausumillaan ihmisen luonnosta on voimaa, joka syntyy illuusiottomasta moraalista ja yksinäisistä psykologisista kokemuksista.
Bonaldilla ei myöskään ole harhaluuloja ihmisen perustaltaan pahojen vaistojen suhteen, ja hän on huomannut hävittämättömän 'tahdon valtaan' yhtä hyvin kuin joku modernin psykologian edustajakin. Mutta se on pientä Donoson puuskiin verrattuna.
Hänen ihmishalveksuntansa ei tunne enää mitään rajoja: heidän sokea ymmärryksensä, heikko tahtonsa ja heidän lihallisten halujensa naurettava innokkuus näyttäytyvät hänelle kaikessa armottomuudessaan niin, etteivät kaikkien inhimillisten kielten kaikki sanat riitä ilmaisemaan tämän luodun olennon alhaisuutta kokonaisuudessaan.
Jollei Jumala olisi tullut ihmiseksi, niin matelija, jonka jalallani murskaan, olisi vähemmän halveksuttava kuin ihminen; 'el reptile que piso con mis pies, seria a mis ajos menos despreciable quel el hombre'. Joukkojen typeryys on hänestä yhtä hämmästyttävää kuin joukkojen johtajien tyhmä turhamaisuuskin. Hänen synnintietoisuutensa on universaalia, pelottavampaa kuin puritaanilla. Kukaan venäläinen anarkisti ei ole lausunut väittämäänsä niin, että 'ihminen on hyvä' samanlaisella perustavalla vakaumuksella kuin millä tämä espanjalainenn katolilainen sanoo: Mistä hän tietää, että hän on hyvä, ellei Jumala ole sanonut sitä hänelle? 'De donde sabe que es noble si Dios no se la ha dicho?'
Tämän miehen epätoivo, erityisesti hänen kirjeissään ystävälleen kreivi Raczynskille, lähentyy usein hulluutta; hänen historianfilosofiansa mukaan pahan voitto on itsestään selvää ja luonnollista, ja ainoastaan Jumalan ihme estää sen. Kuvat, joissa hänen käsityksensä inhimillisestä historiasta ilmenee, ovat täynnä kauhua ja inhoa; ihmiskunta kompuroi sokeasti labyrintissa, jonka sisään- tai uloskäyntiä tai rakennetta kukaan ei tunne, ja sitä me kutsumme historiaksi (Obras (Teokset) V, s 192,).
Ihmiskunta on laiva, jota meri paiskii päämäärättä sinne tänne ja joka on täynnä kapinoivaa, alhaista, pakolla värvättyä miehistöä, joka hoilaa ja tanssii siihen asti, kunnes Jumalan viha heittää koko kapinallisen roskajoukon mereen, jotta vaikeneminen jälleen vallitsisi (IV, s 102). Mutta tyypillinen kuva on toisenlainen: verinen ratkaisutaistelu, joka nykyään on leimahtanut katolisuuden ja ateistisen sosialismin välille.
jatkoa seurasi....Porvarillisen liberalismin olemukseen kuuluu Donoson mukaan pyrkimys olla tekemättä ratkaisua tässä taistelussa ja sen sijaan pyrkiä keskusteluun. Hän suorastaan määrittelee porvariston 'keskustelevaksi luokaksi, 'una clasa discutidora'. Se on suuntautunut keskusteluun, koska se tahtoo välttyä päätöksenteolta. Luokka, joka käyttää poliittisen aktiivisuutensa puheeseen lehdistössä ja parlamentissa, ei ole kykenevä toimimaan yhteiskunnallisten taistelujen aikakautena.
Tämän heinäkuun kuninkuuden porvariston epävarmuus ja puolinaisuus (Ranska 1830-1848/rr) voidaan havaita kaikkialla. Sen liberaali konstituutio yrittää halvaannuttaa kuninkaan parlamentin avulla jättäen hänet kuitenkin valtaistumelle, eli kyseessä on siis sama epäjohdonmukaisuus kuin deismillä, joka sulkee Jumalan maailmasta pitäen kuitenkin kiinni Jumalan olemassaolosta. (Tässä Donoso omaksuu Bonaldilta monia mittaamattoman hyödyllisiä metafysiikan ja valtioteorian rinnakkaisuuksia).
Liberaali porvaristo haluaa siis Jumalan, mutta hän ei saa olla aktiivinen: se haluaa monarkin, mutta tämän on oltava vailla valtaa; se vaatii vapautta ja tasa-arvoisuutta ja siitä huolimatta vaalioikeuksien rajaamista omistaviin luokkiin varmistaakseen sivistyksen ja omistuksen välttämättömän vaikutuksen lainsäädäntöön, ikäänkuin sivistys ja omistus antaisivat oikeuden alistaa köyhiä ja sivistymättömiä ihmisiä; liberaali porvaristo lakkauttaa veren ja suvun aristokratian mutta sallii kuitenkin raha-aristokratian häpeämättömän vallan, joka on aristokratian muodoista typerin ja alhaisin
Post a Comment